Sorkkaihme!

Hih. Ihmiseni erehtyi mainitsemaan töissä, kuultuaan että työkaverinsa mies metsästää, että jos sieltä metsästyspuuhista irtoaa sorkka niin sellainen olisi oikein tervetullut. Minulle siis verijäljen päähän loppupalkaksi, katsokaas. Eilen me saatiin illalla tekstiviesti että sellainen on nyt tulossa, ja maanantaiaamun ratoksi ihmistäni odotti työpöydän vieressä kylmälaukku (joka melkein jopa meni kiinni). Siellä oli kaksi sorkkaa! Hip hei hurraa!

Ihmiseni kyllä lupasi toisen niistä Sennin ihmiselle, että Sennikin pääsee nuuskuttamaan ihan aitoa ja oikeaa myös. Me ollaan reiluja silleesti.

Ihmiseni antoi minun nuuskia kylmälaukun kotiin tultuaan ja voi että minä nuuskutinkin. Häntänikin vispasi niin että melkein lähti irti! Sitten laukku pistettiin vielä viileään parvekkeelle siksi aikaa kun me lähdettiin lenkille ja hakemaan minulle taas puoli tonnia ruokaa pakkaseen. Tai no melkein ainakin.

Sitten kun minun ruokani olivat sen verran sulaneet että ihmiseni sai ne palasteltua, avattiin lopulta mystinen laukku. Se oli vähän kuin jouluna joululahjat, kääritty moneen pakettiin. Lopulta kolmannesta muovikassista löytyi aarre. Tai siis kaksi. Voi pojat että minä pyörin niitten ympärillä kuin hassu. Ja nuuskutin taas menemään kuin viimeistä päivää!

Sitten ne pakattiin kahteen eri pakettiin (että Senni saa sen toisen) ja laitettiin pakkaseen. Jostain kumman syystä minulle kauppareissulla ostettu ajanvieteluu ei kiinnostanut sorkkaihmeitten jälkeen enää niin kovin intensiivisellä innolla. Vähän kuitenkin nakersin noin niin kuin muodon vuoksi.

Nyt vaan odottelen että koska sitä jälkeä pääsisi taas ajamaan...

Syksy!

Hupsista..... oikeastiko minä olen viimeksi kesäkuussa teitä moikkaillut. Sori, toverit! Tässä on ollu vähän kaikenlaista. Me ollaan aika ahkerasti junailtu viime aikoina Hyvinkään suunnalla. Ihmiseni löysi sieltä jotenkin sellaisen hassun miesihmisen, joka sekin nauraa minulle päin naamakarvoja ja välillä taas rapsuttaa minut ihan hassuksi ja solmuun. Niin, ja se näytti meille sellaisen hienon pienkonekentän metsikön keskellä, missä minä saan juosta ihan hillittömästi.

Yleensä minulle heitetään frisbee, jonka sitten nappaan hampaisiini ja juoksen se suussani sekopäänä viisi minuuttia ympäri ämpäri metsää niin että juurakot ja kannot vaan raikaa. Oi se on ihanaa! Ihmiseni koittaa muistaa ottaa siitä vaikka vähän liikkuvaakin kuvaa, kuulemma.

Mutta tässä nyt kuitenkin pakollinen syksyposeeraus ensin alkuun! Kohta tulee talvi! Jee!