keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Suomen uusi huippumalli


Sohvan nurkka on paras paikka.


Jos hivuttautuisin vähäsen lähemmäs...


Sitten tällä tavalla hienosti aloitan ovelan kiertymisliikkeen, jolla pääsee hiljalleen vielä lähemmäs...


Seuraavaksi ujutetaan naamaa lähemmäs...


Hyvät hivuttautujat varmistavat seuraavaksi tukevan pään asennon.


Sitten vähän söpöillään, ettei kukaan henno edes liikahtaa...


Tämän seuraavan liikkeen nimi on "selkäranka lainassa naapurin koiralla".

Ja maali on, kun pääsee ihmisensä jalkojen väliin, missä on maailman parasta kuorsata ja sätkyttää tassujaan mahtavien unien tahtiin.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Muutama kuva väsystä potilaasta

Minä olen ollut viime päivät aika väsy, enkä ole jaksanut oikein leikkiäkään millään. Ulkonakin olen vähän vähemmän energinen kuin normaalisti. Ruoka ja vesi ja satunnaiset namit ovat kuitenkin maistuneet, ja rapsutukset ovat yhtä mukavia kuin ennenkin, joten ihmiseni ei ole liian huolissaan vaikka olenkin vähän apaattisen oloinen. Olen vain nukkunut ensin yhdessä paikassa, sitten vaihtanut toiseen ja jatkanut uniani. Nytkin pistin ihmiseni naputtamaan tätä teille luettavaksi, sillä välin kun itse makaan kyljelläni täydessä unessa lämpöisen peiton päällä sohvalla. Olen vähän raasu, mutta kyllä minä tästä taas virkistyn!


Ai, huomenta taas... Mikä maa, mikä valuutta?!



Minä olin jo lähtemässä sohvalta alas, mutta päätin sittenkin etten jaksa vielä.



Vielä viisi minuuttia...


Astetta rennommat päikkärit.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Pieni matkamies ja sidekalvontulehdus

Me käytiin ihmiseni kanssa retkellä Tampereella! Minä olin elämäni ensimmäistä kertaa bussissa ja junassa, ja minua ymmärrettävästi aika hirvittävästi jänskätti. Junassa oli ihan lunki meno, mutta busseista minä en niin kovin paljon perusta. Ne lähtevät niin nopeasti liikkeelle, että minä menen maihin jo bussin käytävälle ennen kuin keretään etsiä istumapaikkaa. En tykkää yhtään kun tassut ja melkein koko koira luisuu pitkin lattiaa, kun en tahdo saada otetta ja tukea mistään. Se heti kuskin takana oleva paikka on ihan paras, kun siinä minä pääsen juuri passelisti kerälle nurkkaan enkä heilu ihan minne sattuu.

Ihmiseni mennessä teatteriin ystävänsä ja äitinsä kanssa, minä menin hoitoon Jossulle. Minä tapasin ensin Torin ja Ramon pihalla, ja me tehtiin pieni lenkki yhdessä että he tottuivat minuun ja minä heihin. He ovat laumansa vanhimmat, eikä minua olisi noin vain voinut viedä heidän reviirilleen. Toinen Kaapo oli vähän hassu, mutta Rähjän kanssa me oltiin melkein kuin paita ja peppu. Molemmat pidetään samanlaista hassua urinaa, ollaan muutenkin jotenkin todella samanoloisia ja leikitään melkein ihan samalla tavalla. Rähjästä tuli vähän niin kuin minun tyttöystäväni. Meistä saatiin aika hauska kuvakin, kun Rähjältä puuttuu toinen simmu ja minun toinen korvani aina välillä lerpattaa niin että näyttää kuin sitä ei olisikaan. Makoilimme vierekkäin sohvalla ja kuvassa näkyy hienosti kolme korvaa ja kolme silmää.

Minä olin jostain ihme syystä pissaillut Jossun ja Katjan luona sisälle vähän pitkin lattioita, ja Jossu jo luulikin etten minä ole sisäsiisti. Ulkonakin olin kuulemma parin metrin välein tehnyt vain ihan pieniä liruja. Ihmistäni tämä kummastutti suuresti, koska ei ollut ikinä nähnyt minun tekevän moista. Hän arvailee että uusi paikka ja vieraat koirat ja kaikki jännä ehkä sai minut vähän sekaisin. Tai sitten olen kasvamassa jo niin isoksi pojaksi, että alan vähän merkkailla paikkoja. Muuten minä olin kyllä hienosti, ja viereisessä koirapuistossa minä leikin jo superrohkeasti parin ihan uppo-oudon koirankin kanssa. Juoksin itseni ihan katkipoikkiväsyksiin!

Sunnuntaina minä pääsin haistelemaan taas Minnaa, joka kävi viikko sitten minua haistelemassa kotona Vantaalla. Ensi töikseni minä popsin Minnan koiran Jäyhän raksut parempiin masuihin ja tungin sitten pääni vielä Jäyhän lelulaatikkoon, jonka pohjalla oli puruluitten ja siankorvien paloja. Olen vähän ahne... Me tultiin Jäyhän kanssa oikein hyvin toimeen ja me juostiin ja leikittiin kuin kahjot. Vähän minua alkoi väsyttää kun Jäyhä roikkui koko ajan pepussani kiinni ja yritti kiivetä selkääni, ja kun minä makasin jo kyljelläni lattialla ihan totaalisen väsynä, niin siltikin vielä Jäyhä yritti kiipeillä päälläni, kuoputtaa tassullaan että leikkisin tai vähintään lussutti korviani likomäriksi. Ihmiseni lepäili sitten hetken aikaa lattialla kanssani ja piti Jäyhää loitolla että sain vähän kerätä voimiani. Sitten minä jaksoin taas vähän leikkiä.

Ristokin tuli käymään Minnan luona! Minä ensin vähän urisin ja murisin Ristolle, mutta kun ihmisenikin uskalsi mennä ihan lähelle, niin minäkin lopulta rohkaistuin kiertämään ihmiseni selän takaa ja haistelemaan Ristoa. Sitten löysinkin mahtavan lepopaikan ihmiseni ja Riston jalkojen välisestä raosta sohvalla, minne Jäyhä ei päässyt ollenkaan. Nukahdin siihen ihan hetkessä...

Sinä yönä minä nukuin kuin tukki, enkä herännyt edes siihen että ihmiseni äiti kävi yöllä kahdesti kylpyhuoneessa. Aamulehden kolahdukseen postiluukusta minä en jaksanut haukahtaakaan, vähän vain urisin ja sitten pistin silmät taas kiinni. Maanantaina minä vain lepäilin, kävin kävelyllä ja lepäilin taas lisää.

Illalla me käytiin jäähallin viereisessä koirapuistossa, ja melkein kävi pieni onnettomuus. Pienten koirien puolella ei ollut ketään, joten ihmiseni kysyi isojen koirien puolella olevan ainoan koiran omistajalta millainen leikkijä se oli. Ihmiseni tietää hyvin ettei voi kuin syyttää itseään että teki virhearvion ja me mentiin sinne isojen puolelle, koska viiden minuutin sisään minä vinkaisin kun jäin jalkoihin. Ihmiseni oli kuin mitään ei olisi tapahtunut, jotta jouduin vähän itse punnitsemaan tilannetta ja keräilemään itseäni. Vähän minä kiertelin ja välttelin sitä toista koiraa, kun en ollut ihan varma olisinko uskaltanut jatkaa leikkiä. Sitten meillä kävi ihan huippuhyvä säkä, ja pienten puolelle tuli vähäsen minua pienempi Lapin pystykorvan pentu Oili. Me siirryttiin pienten puolelle, ja viuh vain me lähdettiin leikkimään ja juoksemaan! Jäi hyvä mieli!

Tiistaina me lähdettiin takaisin kotiin, ja ihmiseni äitiä huvitti isosti kun rautatieasemalla niin moni ihminen kulki meidän ohitsemme, katsoi minua ja hymyili. Yksi mies jopa pyysi anteeksi että häiritsi, mutta olisi halunnut tietää minkä rotuinen minä olen, kun he ovat miettineet tyttärelleen koiran hankkimista. Hän oli vähän hämmästynyt kun kuuli minun olevan sekopää, ei kun siis sekarotuinen, mutta kiitti sitten ja sanoi vielä lähtiessään että olen "nätti kuin mikä"! Jäädessämme junasta Tikkurilassa konnarikin viela rapsutteli minua ja ihasteli söpöyttäni. Pitäisiköhän minun perustaa faniklubi!

Muutaman päivän minä olen nyt kotona vain taas lenkkeillyt ja lepäillyt ja leikkinyt. Olin fiksu, ja ymmärsin että vaikka ihmiseni äidin luona sainkin nukkua melkein ihmiseni kainalossa, kotona minulla ei ole mitään asiaa sängylle. Vähän minä olen leikin tuoksinassa saattanut vähän sinne hypähtää, mutta olen ymmärtänyt tulla myös itse pois.

Ihmiseni on muutaman päivän aikana huomannut että minun naamakarvoissani on ollut rähmää, mutta vasta tänään perjantaina hän puhelimessa puhuessaan kiinnitti huomiota siihen että sitä tuntui olevan aika paljonkin. Hän tutki vähän simmujani ja hoksasi että toinen silmäni punoitti aika ilkeästi, eikä minun taas auttanut muu kuin lähteä kiltisti mukaan eläinlääkärille.

Ihmiseni myös sisään mentäessä punnasi minut tuulikaapissa olevalla vaa'alla, ja minä olen kuukaudessa saanut kilon lisää painoa. Painan nyt 10,3kg mutta olen silti kyllä varsin sutjakassa kunnossa. Ihmiseni ei oikein osaa arvioida kuinka paljon muuten olen kasvanut, joten hän tarkkailee ja opettelee yhä antaako hän minulle liikaa vai liian vähän ruokaa. Olen kyllä viime viikkoina saanut kaikilta uusilta ihmisiltä ja uusissa paikoissa niin paljon herkkujakin, ettei ihmekään vaikka olisin vähän painavampi!

Varsinainen diagnoosini kuitenkin oli, että oikeassa silmässäni on sidekalvontulehdus. Oli vähän ilkeää kun eläinlääkäri ensin laittoi simmuuni sitä väriainetta jolla hän näki ettei sarveiskalvollani ollut haavaumia, ja sitten vielä pumpulipuikolla kurkkasi luomeni/linssini taakse, mutta siellä oli kaikki ihan hyvin. Nyt minulla sitten aloitettiin 10 päivän silmätippakuuri. Saimme mukaan silmähuuhdetta jolla simmuni voidaan puhdistaa ennen lääkkeen laittoa, ja sitten sen varsinaisen lääkkeen. Ihmistäni hiukan jänskättää miten hyvin minä annan hänen nämä hoito-operaatiot suorittaa, mutta yritän ainakin olla kiltisti!

Mutta jotta kaikille jäisi mukava mieli, pistän vielä tähän loppuun pari uutta kuvaa!


Tässä minä olen tutustumassa uuteen leluuni uudella petilläni!



Tässä on parempi kuva uudesta vinkulelustani, jonka ihmiseni tilasi minulle Saksasta asti uuden petini kanssa yhtä aikaa!

torstai 10. marraskuuta 2011

Superleluja ja vähäsen verta

Puhhuijaa! Onpa ollut taas vauhdikas viikko! Joku kaverini minua ehti täällä jo kaipaillakin, kun olen ollut ihan hiljaa ja hissukseen, mutta minä olen ollut menossa ja sitten taas välillä toki vähän lepäillyt ja miettinyt mitä kaikkea sitä tulikaan tehtyä! Ihmiseni käski lähettää sellaisia terveisiä, että yrittää kirjoitella useammin, kunhan saa työt ja muuttovalmistelut alta pois. Hän on yrittänyt kuulemma tallentaa mieleensä kaikki minun toilailujani koko ajan, että muistaisi sitten kertoa ne teillekin. Katsotaan kuinka hyvä muisti hänellä on!

Viime lauantaina ihmiseni ystävä Minna tuli kyläilemään. Hänellä oli hetken aikaa matkassaan Malla ja Karikin, mutta heitä minä en ehtinyt haistella melkein ollenkaan kun minua taas vähän hermostutti kun väkeä oli ympärillä niin paljon. Minnallekin minä vähän murisin ja haukuin, mutta aloin pikkuhiljaa rauhoittua. Minna toi minulle possunkorvia! Niitä minä en ollut ennen saanutkaan ja voi epeli sentään että ne olivatkin suuuuuurta herkkua. Minä olin järsimässä sitä omalla petilläni kun Minna tuli makuuhuoneen ovelle, ja luulin että hän tulee ottamaan sen minulta pois, niin nappasin korvan suuhuni ja livistin sängyn alle piiloon. Taas minulle naurettiin. Ihmiseni on kuitenkin sitä mieltä että minun pitää oppia, että kuka tahansa ihminen saa ottaa minulta ruuan tai namin tai lelun kesken kaiken pois, eikä vain hän. Mutta kun se oli niin namia...

Minna toi mukanaan myös bichon frisensä Jäyhän pari vanhaa lelua, joista Jäyhä ei oikein perusta. En kyllä ollenkaan ymmärrä miksi ei, sillä ne olivat parhaita leluja ikinä! Sellainen sininen pallo jonka sisälle saa pienestä reiästä vaikkapa raksuja, ja sitä pitää älytä vierittää ja pompottaa että namit saa ulos, ja sellainen violetti "luu", jonka päissä oleviin palloihin saa myös sisälle raksuja tai muita herkkuja! Se sininen on aika helppo, mutta sen violetin kanssa minulla kestää vähän kauemmin että saan kaikki namit ulos.



Ihmiseni meni Minnan kanssa lauantaina Insomniumin keikalle Nosturiin, ja minä jäin yksin kotiin. Olin kyllä niin vikkelä, että kerkesin ensimmäisen kerran ikinä livahtaa ovenraosta rappuun, mutta sitten minut komennettiin uudestaan sisälle. Ihmiseni kyllä nauroi että minusta voisi kouluttaa keikkakoiran, ja hommata minulle samanlaiset söpöt vaaleanpunaiset kuulosuojaimet kuin pikkulapsillakin on festareilla kesäisin, mutta minusta tuntuu että hän vain vitsaili. Olin kotona vähän rapiat seitsemän tuntia ihan yksin, enkä ollut tehnyt mitään tuhoja eikä minulle ollut sattunut vahinkojakaan. Eteisessä vähän kävi hups kun ihmiseni tuli kotiin ja minä en malttanut odottaa että pääsen ulos. Mutta ei se ole niin vakavaa, kyllä minä vielä opin.

Sunnuntaina me vain vähän lepäiltiin ja oltiin laiskoja. Kyllä minä ulos lenkille pääsin, mutta melkeinpä minä vain laiskottelin. Kyllä välillä saa vain maata kun oikein väsyttää. Maanantaina ihmiseni oli hyvin tylsä, ja naputti vain tietokoneellaan työjuttuja. Oli kuulemma luvannut tehdä graafeja ystävänsä gradua varten, ja olen saanut sellaisen käsityksen että se on jotakin tärkeää. Tiistainakin hän väänsi niitä samoja, mutta tiistaina tuli myös kylään taas minulle uusi ihminen.

Minun ihmiseni vanha opiskeluaikainen kämppis Mirva tuli käymään heti aamusta, ja he vain istuivat ja höpöttivät mutta kyllä he minua ulkonakin käyttivät! Mirva oli huisin mukava. Ensin minä taas epävarmuuttani vähän urisin, mutta Mirva tuli ihan makaamaan lattialle ja laittoi käsivarrenkin lattiaa pitkin minun suuntaani niin että minä sain ihan rauhassa hissukseen nuuhkuttaa häntä ja pikkuhiljaa uskaltauduin lähemmäs. Seuraavilla kerroilla minä annoin jo rapsuttaakin itseäni, ja vähän myöhemmin Mirvasta tuli ihmiseni ensimmäinen ystävä jolle olen paljastanut vatsani. Kellahdin siihen lattialle selälleni ja nautin rapsutuksista.

Mirvakin toi minulle lelun! Se on sellainen hieno ankka, jonka pää vinkuu kun sitä jäytää. Ihmiseni ja Mirva nauroivat minulle kun lelu ensimmäisen kerran vinkaisi, minä tiputin sen suustani ja korvani ampuivat ilmaan kuuntelemaan mistä se ääni kuului. Tämä sama toistui muutamankin kerran ennen kuin hoksasin mistä oli kysymys. Sitten minä jo pureskelinkin sitä aivan onnessani niin, että petiltäni kuului välillä vain rytmikkäästi "viu viu viu viu viu viu!". Välillä minä itsekin vähän urisin ja vinguin lelun mukana. Ihmiseni pitää vain hiukan vahtia, etten minä riivi lelusta mitään osia irti ja syö niitä. Ja yöksi hän on jostain kumman syystä ottanut lelun minulta pois.



Tänään sitten kävikin ihan pieni onnettomuus! Minä olen taas muutamana päivänä hyppinyt niin innokkaasti ihmistäni vasten, että hän päätti leikata kynsiäni vähän lisää kun ne sattuvat hänen ihoonsa. Joskus kun hän on illalla sarjoja katsellessa hetkeksi nukahtanut sohvalle, minä olen käynyt hellästi herättämässä hänet ja läpännyt tassulla päin naamaa. Ihmiseni on sitä mieltä että minun jättämiäni jälkiä voisi huonolla tuurilla luulla pahemmaksikin. No kuitenkin, yksi kynsistäni tuli leikattua liian paljon ja siitä vuosi verta! Ihmiseni koitti pysyä hirmuisen rauhallisena koska minä en kuitenkaan edes vinkaissut, ja jos minua olisi oikeasti sattunut (jos olisi osunut hermoon) olisin kyllä varmasti pitänyt metakkaa.

Ihmiseni leikkasi kynteni loppuun ja koitti sitten sen jälkeen pyyhkiä verta tassustani. Se näytti jo tyrehtyneen ja hän päästi minut pois kylpyhuoneesta, vaan kuinkas sitten kävikään! Kun hän tuli vielä katsomaan minua, petini peitossa oli aika isoja veriläiskiä. Hän soitti nopsasti eläinlääkärilleni ja kysyi varmuuden vuoksi vinkkiä millä verentulon saisi loppumaan, ja istui sitten kanssani lattialle ja yksinkertaisesti painoi kynttäni vasten niin kauan että se ei enää vuotanut. Verilöyly näytti pahemmalta ihan livenä kuin näin kuvassa, niitä verisiä tassunjälkiä oli oikeasti ihan joka paikassa. Ihmiseni ei myöskään tarvinnut miettiä imuroisiko ja pesisikö lattian ennen vai jälkeen viikonlopun.



Jos ihmiseni olisi saanut kaikki graafit valmiiksi jo keskiviikkona, me oltaisiin jo tänään lähdetty käymään Tampereella, mutta nyt me sitten lähdetäänkin vasta huomenna perjantaina. Ihmiseni menee äitinsä ja ystävänsä kanssa teatteriin katsomaan Chicagoa, ja minä menen siksi aikaa sen ystävän kämppiksen hoitoon. Siellä on 4 muutakin koiraa, jotka ovat kaikki rescue-koiria niin kuin minäkin. Minä varmaan vähän pelkään Toria ja Ramoa kun ne ovat kuitenkin minua isompia, ja minä olen ihan uusi ja menen niitten reviirille. Toisesta Kaaposta varmaan tuleekin kaveri, kun se on kuulemma vähän kahjo niin kuin minäkin, ja Rähjä kuulemma todennäköisesti tahtoo leikkiä ja painia kanssani vaikka kuinka paljon. Jossu on kuitenkin hyvä emäntä ja osaa olla koirien kanssa, joten ei minulla mitään hätää ole.

Olikohan minulla vielä jotakin muita pieniä asioita joita olen unohtanut kertoa... Ai niin, muistatko sen kuinka minun maitohampaani piti eräänä perjantaina poistattaa ihan eläinlääkärissä? No, ne tosiaan olivat löystyneet niin paljon että viimeinen lähti sen saman viikonlopun sunnuntaina jo! Nyt niiden tilalle on kovaa vauhtia kasvamassa isojen poikien kunnolliset hamput.



Niin, ja kun minulla on ollut tämä hassu tapa noutaa parvekkeelta sinne pudonneita lehtiä, niin senkin suhteen on päivitettävää! Ihmiseni harjasi parvekkeen eilen kaikista lehdistä, ja vaikka minä kuinka huolellisesti tutkin koko parvekkeen, en löytänyt lehden lehteä! Noh. Ratkaisu tähänkin oli näemmä ratkaisuvaihtoehtojen laajentaminen. Minä olen tähän saakka postin tipahtaessa luukusta käynyt vain vähäsen nuuhkimassa mitä siellä on, mutta en ole reagoinut sen kummemmin. Eilen minä kuitenkin tavoistani poiketen ensimmäisen kerran hivutin tassullani yhden lehden välioven alta reunasta pitäen sieltä välistä, otin kulman suuhuni ja raahasin saaliini taas petilleni. Kiinnostaisiko sinua tietää mikä tämä lehti oli? Ihmiseni ainakin nauroi makeasti. Se oli "Autosanomat". Nyt minä taidan olla ihan virallisesti teinipoika!

perjantai 4. marraskuuta 2011

Kuvakavalkadi


Miten voisi ihmiseni päivä alkaa huonosti, kun yöpöydän kulman takaa näkyy minun uninen kuononi?!



Kerrankin ihmiseni sai minusta salaa kuvan kun nukuin!



Huomasinpas kun yritit päästä lähemmäs sen laitteen kanssa!



Joko mennään ulos? Joko? Joko? Jokojokojoko?!



Kyllä minä poseerasin, mutta sitten tuolla jossain pensaassa rasahti!



No ota nyt se kuva niin pääsen katsomaan oliko se jotakin jahdattavaa!

tiistai 1. marraskuuta 2011

Taas puistoilemassa

Tänään me retkeiltiin taas käymään Mustissa ja mirrissä, ja ihmiseni osti minulle lisää minun suosikkiani, ihan supernamia lohirapumärkäruokaa jota aina välillä saan raksujeni kanssa! Sain myös puistopallon, jonka likaantumisella ei ole niin väliä. Sitä oli ihan huima saada jahdata ja retuuttaa ympäriinsä. Ihmistäni huvitti kun minä kannoin palloa narusta ja riuhdoin päätäni ympäriinsä kuin villihevonen, että sain pallon heilumaan joka suuntaan. Sain ainakin taas juosta itseni ihan läkähdyksiin!

Tänään puistoon tuli muitakin koiria, mutta ne menivät isojen koirien puolelle. Minä olen vielä siellä pienten puolella, että ihmiseni tarkkailee rauhassa miten suhtaudun vieraisiin koirakavereihin, ja saan hiljalleen totutella siihen että outojenkin koiruuksien lähellä ja kanssa on ihan ok olla. Sitä paitsi ne muut koirat olivat ihan hirmuisen isoja, ja minä olisin helposti voinut jäädä jalkoihin. Tosin minä olen niin supernopea, että olisin ehkä ollut kaikista vikkelin!

Vähän ennen kuin me lähdettiin kotiin, isojen koirien puolelle tuli kolme samojedia ja niitten kanssa minä kyllä vähän rähisin. Aiemmin tulleitten kanssa minä vähän ravasin kilpaa pitkin aitaa vieretysten, mutta niistä pörrökasoista minä en oikein tahtonut saada tolkkua. Ne olivat kyllä ihan kohtuullisen rauhallisen oloisia, ja olisivat olleet kiinnostuneita haistelemaan minuakin aidan läpi, mutta minä vähän pakoilin kun en ollut ihan varma.

Ihmiseni houkutteli minua pitkin muutamaa kiipeilytelinettäkin, ja kun lopuksi vielä osasin istua takapuolelleni telineen päälle päästyäni, sain palkinnoksi pienen herkkupalan. Kiipeily on kyllä tosi hauskaa. Eikä ne herkutkaan kyllä yhtään hassumpia ole! Ehkä mennään taas jo huomenna uudestaan puistoilemaan!


Ihmiseni tarvitsee saada parempi kameransa kuntoon, että saa minusta edustavampia kuvia! Tässä minä kuitenkin olen, ihka uuden puistopalloni kanssa!



Tässä minä olen juuri herännyt päikkäreiltä ihmiseni sylissä!