Viime lauantaina ihmiseni ystävä Minna tuli kyläilemään. Hänellä oli hetken aikaa matkassaan Malla ja Karikin, mutta heitä minä en ehtinyt haistella melkein ollenkaan kun minua taas vähän hermostutti kun väkeä oli ympärillä niin paljon. Minnallekin minä vähän murisin ja haukuin, mutta aloin pikkuhiljaa rauhoittua. Minna toi minulle possunkorvia! Niitä minä en ollut ennen saanutkaan ja voi epeli sentään että ne olivatkin suuuuuurta herkkua. Minä olin järsimässä sitä omalla petilläni kun Minna tuli makuuhuoneen ovelle, ja luulin että hän tulee ottamaan sen minulta pois, niin nappasin korvan suuhuni ja livistin sängyn alle piiloon. Taas minulle naurettiin. Ihmiseni on kuitenkin sitä mieltä että minun pitää oppia, että kuka tahansa ihminen saa ottaa minulta ruuan tai namin tai lelun kesken kaiken pois, eikä vain hän. Mutta kun se oli niin namia...
Minna toi mukanaan myös bichon frisensä Jäyhän pari vanhaa lelua, joista Jäyhä ei oikein perusta. En kyllä ollenkaan ymmärrä miksi ei, sillä ne olivat parhaita leluja ikinä! Sellainen sininen pallo jonka sisälle saa pienestä reiästä vaikkapa raksuja, ja sitä pitää älytä vierittää ja pompottaa että namit saa ulos, ja sellainen violetti "luu", jonka päissä oleviin palloihin saa myös sisälle raksuja tai muita herkkuja! Se sininen on aika helppo, mutta sen violetin kanssa minulla kestää vähän kauemmin että saan kaikki namit ulos.
Ihmiseni meni Minnan kanssa lauantaina Insomniumin keikalle Nosturiin, ja minä jäin yksin kotiin. Olin kyllä niin vikkelä, että kerkesin ensimmäisen kerran ikinä livahtaa ovenraosta rappuun, mutta sitten minut komennettiin uudestaan sisälle. Ihmiseni kyllä nauroi että minusta voisi kouluttaa keikkakoiran, ja hommata minulle samanlaiset söpöt vaaleanpunaiset kuulosuojaimet kuin pikkulapsillakin on festareilla kesäisin, mutta minusta tuntuu että hän vain vitsaili. Olin kotona vähän rapiat seitsemän tuntia ihan yksin, enkä ollut tehnyt mitään tuhoja eikä minulle ollut sattunut vahinkojakaan. Eteisessä vähän kävi hups kun ihmiseni tuli kotiin ja minä en malttanut odottaa että pääsen ulos. Mutta ei se ole niin vakavaa, kyllä minä vielä opin.
Sunnuntaina me vain vähän lepäiltiin ja oltiin laiskoja. Kyllä minä ulos lenkille pääsin, mutta melkeinpä minä vain laiskottelin. Kyllä välillä saa vain maata kun oikein väsyttää. Maanantaina ihmiseni oli hyvin tylsä, ja naputti vain tietokoneellaan työjuttuja. Oli kuulemma luvannut tehdä graafeja ystävänsä gradua varten, ja olen saanut sellaisen käsityksen että se on jotakin tärkeää. Tiistainakin hän väänsi niitä samoja, mutta tiistaina tuli myös kylään taas minulle uusi ihminen.
Minun ihmiseni vanha opiskeluaikainen kämppis Mirva tuli käymään heti aamusta, ja he vain istuivat ja höpöttivät mutta kyllä he minua ulkonakin käyttivät! Mirva oli huisin mukava. Ensin minä taas epävarmuuttani vähän urisin, mutta Mirva tuli ihan makaamaan lattialle ja laittoi käsivarrenkin lattiaa pitkin minun suuntaani niin että minä sain ihan rauhassa hissukseen nuuhkuttaa häntä ja pikkuhiljaa uskaltauduin lähemmäs. Seuraavilla kerroilla minä annoin jo rapsuttaakin itseäni, ja vähän myöhemmin Mirvasta tuli ihmiseni ensimmäinen ystävä jolle olen paljastanut vatsani. Kellahdin siihen lattialle selälleni ja nautin rapsutuksista.
Mirvakin toi minulle lelun! Se on sellainen hieno ankka, jonka pää vinkuu kun sitä jäytää. Ihmiseni ja Mirva nauroivat minulle kun lelu ensimmäisen kerran vinkaisi, minä tiputin sen suustani ja korvani ampuivat ilmaan kuuntelemaan mistä se ääni kuului. Tämä sama toistui muutamankin kerran ennen kuin hoksasin mistä oli kysymys. Sitten minä jo pureskelinkin sitä aivan onnessani niin, että petiltäni kuului välillä vain rytmikkäästi "viu viu viu viu viu viu!". Välillä minä itsekin vähän urisin ja vinguin lelun mukana. Ihmiseni pitää vain hiukan vahtia, etten minä riivi lelusta mitään osia irti ja syö niitä. Ja yöksi hän on jostain kumman syystä ottanut lelun minulta pois.
Tänään sitten kävikin ihan pieni onnettomuus! Minä olen taas muutamana päivänä hyppinyt niin innokkaasti ihmistäni vasten, että hän päätti leikata kynsiäni vähän lisää kun ne sattuvat hänen ihoonsa. Joskus kun hän on illalla sarjoja katsellessa hetkeksi nukahtanut sohvalle, minä olen käynyt hellästi herättämässä hänet ja läpännyt tassulla päin naamaa. Ihmiseni on sitä mieltä että minun jättämiäni jälkiä voisi huonolla tuurilla luulla pahemmaksikin. No kuitenkin, yksi kynsistäni tuli leikattua liian paljon ja siitä vuosi verta! Ihmiseni koitti pysyä hirmuisen rauhallisena koska minä en kuitenkaan edes vinkaissut, ja jos minua olisi oikeasti sattunut (jos olisi osunut hermoon) olisin kyllä varmasti pitänyt metakkaa.
Ihmiseni leikkasi kynteni loppuun ja koitti sitten sen jälkeen pyyhkiä verta tassustani. Se näytti jo tyrehtyneen ja hän päästi minut pois kylpyhuoneesta, vaan kuinkas sitten kävikään! Kun hän tuli vielä katsomaan minua, petini peitossa oli aika isoja veriläiskiä. Hän soitti nopsasti eläinlääkärilleni ja kysyi varmuuden vuoksi vinkkiä millä verentulon saisi loppumaan, ja istui sitten kanssani lattialle ja yksinkertaisesti painoi kynttäni vasten niin kauan että se ei enää vuotanut. Verilöyly näytti pahemmalta ihan livenä kuin näin kuvassa, niitä verisiä tassunjälkiä oli oikeasti ihan joka paikassa. Ihmiseni ei myöskään tarvinnut miettiä imuroisiko ja pesisikö lattian ennen vai jälkeen viikonlopun.
Jos ihmiseni olisi saanut kaikki graafit valmiiksi jo keskiviikkona, me oltaisiin jo tänään lähdetty käymään Tampereella, mutta nyt me sitten lähdetäänkin vasta huomenna perjantaina. Ihmiseni menee äitinsä ja ystävänsä kanssa teatteriin katsomaan Chicagoa, ja minä menen siksi aikaa sen ystävän kämppiksen hoitoon. Siellä on 4 muutakin koiraa, jotka ovat kaikki rescue-koiria niin kuin minäkin. Minä varmaan vähän pelkään Toria ja Ramoa kun ne ovat kuitenkin minua isompia, ja minä olen ihan uusi ja menen niitten reviirille. Toisesta Kaaposta varmaan tuleekin kaveri, kun se on kuulemma vähän kahjo niin kuin minäkin, ja Rähjä kuulemma todennäköisesti tahtoo leikkiä ja painia kanssani vaikka kuinka paljon. Jossu on kuitenkin hyvä emäntä ja osaa olla koirien kanssa, joten ei minulla mitään hätää ole.
Olikohan minulla vielä jotakin muita pieniä asioita joita olen unohtanut kertoa... Ai niin, muistatko sen kuinka minun maitohampaani piti eräänä perjantaina poistattaa ihan eläinlääkärissä? No, ne tosiaan olivat löystyneet niin paljon että viimeinen lähti sen saman viikonlopun sunnuntaina jo! Nyt niiden tilalle on kovaa vauhtia kasvamassa isojen poikien kunnolliset hamput.
Niin, ja kun minulla on ollut tämä hassu tapa noutaa parvekkeelta sinne pudonneita lehtiä, niin senkin suhteen on päivitettävää! Ihmiseni harjasi parvekkeen eilen kaikista lehdistä, ja vaikka minä kuinka huolellisesti tutkin koko parvekkeen, en löytänyt lehden lehteä! Noh. Ratkaisu tähänkin oli näemmä ratkaisuvaihtoehtojen laajentaminen. Minä olen tähän saakka postin tipahtaessa luukusta käynyt vain vähäsen nuuhkimassa mitä siellä on, mutta en ole reagoinut sen kummemmin. Eilen minä kuitenkin tavoistani poiketen ensimmäisen kerran hivutin tassullani yhden lehden välioven alta reunasta pitäen sieltä välistä, otin kulman suuhuni ja raahasin saaliini taas petilleni. Kiinnostaisiko sinua tietää mikä tämä lehti oli? Ihmiseni ainakin nauroi makeasti. Se oli "Autosanomat". Nyt minä taidan olla ihan virallisesti teinipoika!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti