sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Olenpa fiksu!

Eilen ihmiseni huomasi etten ihan vielä osaakaan tehdä kaikkia asioita ulos. Häntä hieman tietty harmitti, mutta kyllä hän ymmärsi että minä olen vielä niin pieni etten millään jaksa pidättää. Varsinkin kun innostun niin helposti vähän lirahtaa, etenkin juuri kun ollaan lähdössä ulos. Maailmassa on niin paljon kaikkea jännittävää, etten millään malttaisi odottaa. Hän laittoi eteiseen oven eteen vähän sanomalehteä, että minun ei tarvitse sotkea lattiaa ihan minne sattuu.

Me kävimme aika pitkällä päiväretkellä sellaisessa ihmeellisessä kaupassa, missä oli hyllyriveittäin ihanalta tuoksuvia ruokapusseja ja vähän houkutteleva karkkihylly, jossa oli ihan lattian tasollakin kaikkia superherkkuluita. Minä vain vähän haistelin, mutta siellä kaupassa ollut toinen koira oli niin rohkea että nappasi omin lupineen yhden luun. Minä kuitenkin maltoin mieleni, ja ihmiseni oli valtavan ylpeä minusta kun osasin olla niin rauhallisesti.

Sain ihan uuden ikioman kaulapannan (se on mukavan oranssi!) ja taluttimen, sekä pienen herkkuluun joka meni kotona vielä kaappiin, mutta ehkä minä sen sitten joskus saan kun olen taas ollut huiman hienosti. Minullekin ostettiin oma säkki ruokaa, mutta se on niin valtavan suuri etten tiedä jaksanko ikinä syödä niin paljoa. Sain myös aivan superihanan keltaisen tennispallon joka vinkuu. Voi sitä riemua! Minä olin siitä niin riemuissani, että jahtasin sitä ympäri kotia niin tohkeissani että taas vähän lirahti. Hupsista.

Yöllä nukkumaan mennessä minä olin jo ehtinyt ottaa mukavat torkut ennen iltapissalla käyntiä, ja minulla riitti virtaa kuin pienessä pitäjässä, niin leikin sitten vielä vähän lisää sillä pallolla. Ihmistäni huvitti kun ensin nappasin sen suuhuni, loikin petilleni, heitin sen itselleni ja jahtasin kunnes sain sen taas kiinni, sitten tein taas saman ihan alusta. Väsyin kuitenkin aika nopeasti ja menin taas unille.

Me nukuttiin paljon paremmin tänä yönä kuin sinä ihan ensimmäisenä. Minä kävin vain ihan pari kertaa kokeilemassa pääsisinkö viereen, mutta menin sitten omalle petilleni ja pistin silmät kiinni. Aamulla puoli seitsemältä minä en enää malttanut pidättää ja kävin herättämässä ihmiseni että pitää käydä ulkona. Me tehtiin pieni lenkki, tultiin taas nukkumaan ja köllittiin kymmeneen asti. Sitten ihmiseni vei minut taas ulos.

Tämä elämä on oikeastaan ihan helppoa, mutta vielä minua tämä oleminen silti vähän jänskättää. Ulkona minä kuitenkin olen jo vähän pirteämpi, ja hölkkään eteenpäin kuono maassa, tai pysähdyn välillä korvat pystyssä valppaana kuuntelemaan ja haistelemaan. Olen niin taitava, että tullaan me kotiin sitten melkein mistä suunnasta tahansa, niin minä tiedän jo miten mennään kotiovelle. Olen melkein ihmiseni ikioma kompassi.

Me käydään nyt vähän useamman kerran ulkona, ja saan ihan valtavat kehut joka kerta kun tein pissan ulos. Tuntui niin hienolta, että minun pitää ihan oikeasti opetella pidättämään vähän paremmin niin saan sitten vähän lisää niitä mukavia sanoja. Tänään kun me tultiin ulkoa ja sain ruokaa, osasin kuppini tyhjäksi syötyäni näyttää ihmiselleni talutintani haistelemalla että vielä pitäisi käydä vähän ulkovessan puolella, ja niin me taas mentiin. Sisälle tultua osasin taas hienosti odottaa kylpyhuoneen ovella että pyyhitään minun tassuni, ja sitten kipitin takaisin petilleni lepäilemään. Täällä minä nyt venyttelen ja uinun tassut taivasta kohden. Kauniita unia!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti